Mies juo, lyö ja ajaa
vaimon ja lapset ulos yhteisestä kodista. Se oli tavallisin tarina, jonka
kohtasin tutkiessani venäläisten kriisikeskusten tekemää auttamistyötä Keski-
ja Luoteis-Venäjällä. Osallistuin neljän kriisikeskuksen arkeen Iževskissä, Saratovissa
ja Sortavalassa pääosin vuosina 2008–2010 havainnoiden niissä tehtävää työtä,
haastatellen työntekijöitä ja apua hakevia naisia sekä keräten täydentäviä
kirjallisia materiaaleja ja valokuvaten. Vastikään valmistuneessa väitöskirjatutkimuksessani
analysoin kriisikeskusten väkivaltatyötä väkivallan tulkintojen, sukupuolen ja
toimijuuden näkökulmasta.
Ensimmäiset kriisikeskukset perustettiin Venäjällä kaksi
vuosikymmentä sitten. 1990-luvulla työn aloittaneet naisjärjestöt liittivät
ongelman sukupuolten eriarvoisuuteen, mutta nykyään varsinkin julkisella
sektorilla toimivien kriisikeskusten käytännöissä painottuvat yksilö- ja
perhekeskeiset tulkinnat lähisuhdeväkivallasta. Niissä väkivalta nähdään
esimerkiksi lapsuudessa opittuna käyttäytymismallina tai perheen
vuorovaikutuksen häiriönä, eikä niinkään sukupuolistuneena vallankäyttönä.
Sukupuolisensitiivisyys olisi kuitenkin tärkeätä, koska väkivalta kietoutuu
kulttuurisiin käsityksiin maskuliinisuudesta, feminiinisyydestä, sukupuolirooleista
ja vastuista perheessä.
Huomasin tutkimukseni aikana, että väkivallan ratkaiseminen
oli usein sitä kokeneiden naisten vastuulla. Naisten odotettiin joko tekevän
päätöksen väkivaltaisen parisuhteen jättämisestä tai yrittävän ehkäistä tulevia
väkivaltatilanteita vaalimalla positiivista ilmapiiriä perheessä, ennakoimalla
lähestyviä räjähdyksiä ja pakenemalla ajoissa. Lähipiirin vanhemmat naiset
saattoivat neuvoa väkivaltaa kokeneita naisia vain sietämään väkivaltaa, kuten
aiemmat sukupolvetkin ovat tehneet. Miesten toimijuuteen väkivallan
ratkaisemisessa luotettiin vain vähän ja heitä oli käytännössä harvoin
kriisikeskusten asiakkaina. Osa ammattilaisista ajatteli tavoitteellisen työn
väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa olevan mahdotonta ilman heidät hoitoon
velvoittavaa lainsäädäntöä.
Venäjän federaation lainsäädännössä olisikin paljon
kehitettävää kodeissa tapahtuvaa väkivaltaa koskien. Nykylait eivät tunnista
lähisuhdeväkivallan erityislaatua, kuten tekijän ja uhrin läheistä suhdetta ja
väkivallan toistuvuutta. Suurin osa pahoinpitelyistä käsitellään
asianomistajarikoksina, jolloin todisteiden hankkiminen on uhrin vastuulla.
Lähestymiskieltoa ei ole. Käytännössä
poliisi on usein haluton hoitamaan lähisuhdeväkivaltatapauksia ja saattaa
kehottaa apua hakevia naisia selvittelemään perheasiat kotona. Parannuksia
lainsäädäntöön saattaa kuitenkin olla näköpiirissä. Lakeja säätävän duuman
käsittelyssä on parhaillaan lakiehdotus väkivallan ehkäisystä perheessä.
Väkivaltaa kokeneiden naisten tilanteen parantaminen
Venäjällä edellyttää myös kohennuksia yhden vanhemman perheiden
toimeentuloturvaan ja asumispolitiikan kehittämistä. Nyt monet apua hakevista
naisista olivat taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan eivätkä kyenneet
järjestämään asumistaan itsenäisesti toisin. Käytännössä suurin osa asiakkaista
palasi turvakodissa vietetyn jakson jälkeen asumaan yhdessä väkivallantekijän
kanssa. Väkivalta saattoi jatkua vuosia avioeron jälkeenkin, koska vaihtoehtoa ahtaalle
yhteisasumiselle ei ollut.
Huolimatta eroista suomalaisen ja venäläisen yhteiskunnan
välillä tutkimukseni toi esiin myös paljon yhtäläisyyksiä lähisuhdeväkivallan
käsittelyssä Suomessa ja Venäjällä. Esimerkiksi ilmiön yksilö- ja
perhekeskeinen käsittely, sukupuolinäkökulmaan kohdistunut vastustus sekä
naisten vastuuttaminen ratkaisuista ovat tuttuja Suomessakin. Toivon
tutkimukseni väkivaltatyöstä Venäjällä avaavan uusia näkökulmia työkäytäntöihin
myös meillä ja tuottavan tietoa, jota voi hyödyntää venäläistaustaisten naisten
kanssa tehtävässä työssä.
Maija
Jäppinen
Sosiaalityön
tutkija, Helsingin yliopisto
Monika-Naiset liiton
hallituksen jäsen 2010–2012
linkki väitöskirjaan
