Sada* on nyt 36-vuotias. Koulunkäynti ei lapsena ja nuorena
onnistunut, koska kotimaassa oli liian levotonta ja turvatonta antaa nuoren
tytön käydä yksinään koulua. Sada ei oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta
ei ollut siitä kovin huolissaan, koska tulevaisuuden suunnitelmissa painoivat
unelmat omasta perheestä ja lapsista huolehtimisesta.
Kymmenen vuotta sitten Sada meni naimisiin. Sada unelmoi
kauniista, avarasta asunnosta Turkissa, mutta miehellä oli menestyvä pizzeria
Suomessa ja hän taivutteli Sadan muuttoon. Mies palasi siis Suomeen ja Sada jäi
odottamaan oleskelulupapäätöstä, jonka ansiosta hänen perhe-elämänsä pääsisi
alkamaan. Oleskelulupaa avioliiton perusteella odotettiin kaksi vuotta.
Suomeen päästyään Sada odotti pääsyä maahanmuuttajien
kielikouluun. Vauva kuitenkin jo ilmoitteli pian tulostaan. Kouluun
päästyään Sada oli pitkällä raskaana ja hänellä oli valtavat kivut, kahdesti
paikalle piti jopa kutsua ambulanssi. Lopulta opettaja sanoi Sadalle, että tämä
on fyysisesti liian huonossa kunnossa käymään koulua. Lapsen synnyttyä Sada
pyrki jatkamaan koulunkäyntiä ja otti lapsen välillä mukaan kouluun, mies puolestaan
töihin.
Aviomies oli Sadan paras ystävä ja tukija uudessa maassa.
Ilman suomen kielen ja luku- ja kirjoitustaitoa Sada tarvitsi mieheltään paljon
tukea ja neuvoja ymmärtääkseen miten asiat toimivat. Aina tilanteet eivät
neuvonnallakaan sujuneet aivan nappiin. Sada kertoo tilanteesta, jossa mies oli
huolellisesti selittänyt hänelle, kuinka appelsiineja ostetaan: otat hedelmät
pussiin, katsot laarin kulmasta numeron, viet pussin vaa’alle ja painat numeroa
ja niin edelleen. Sada noudatti ohjeita niin tarkasti kuin kykeni, mutta palasi
kotiin mukanaan kilon appelsiinipussi, josta oli maksanut 10 euroa. Tapahtuneen
jälkeen Sada pyysi jonkin aikaa aina myyjää punnitsemaan hedelmät. Nyt hän
löytää jo vaakapaikan itsekin. Myös kotoutumiskoulutuksesta on ollut apua arjen
pienissä tilanteissa kuten kaupassakäynnissä.
Alussa Sada myös pelkäsi kulkea ulkona, koska ei ollut
varma oliko se turvallista. Mies selitti että vaaraa ei ollut, mutta Sadaa
pelottivat väkivalta ja tilanteet, joita hän ei kielitaidottomana voisi
ratkaista puhumalla. Illalla miehen palattua kotiin pariskunta ulkoili yhdessä.
Mies saattoi Sadan neuvolaan, lääkäriin ja viranomaisten luo. Vähitellen
lähikulmat kuitenkin kävivät tutuiksi, ja alkoivat samalla tuntua
turvallisemmilta. Sada oppi kulkemaan leikkipuistoon lapsen kanssa ja kehittyi
hyväksi elekielen puhujaksi voidakseen kommunikoida leikkipuistotädin kanssa.
Jos eleillä ei saanut kaikkea selvitettyä, Sada ja puistotäti soittivat yhdessä
Sadan miehelle, joka sai selvittää asian.
Muutama vuosi sitten Sadan mies yllättäen kuoli jättäen
Sadan yksin pienen lapsen kanssa. Isku oli valtava. Vaikka Sada oli oppinut
nopeasti uudessa maassa elämisen edellytyksiä, hän oli edelleen hyvin riippuvainen
miehestään viranomaisten luona asioidessaan ja arjen pienemmistäkin tilanteista
selviytyäkseen. Nyt kaikki siirtyi Sadan vastuulle kerralla. Sada oppi
pyytämään apua. Onneksi naapurissa asui perhe, joka auttoi paperiasioissa ja
käymällä Sadan puolesta kaupassa.
Luku- ja kirjoitustaidottoman arki on jatkuvaa kyselemistä.
Välillä se on väsyttävää. Kantaväestö ei myöskään aina ymmärrä kyselijän
tilannetta. Sada kertoo tilanteesta, jossa oli unohtanut avaimet kotiin ja
pyytänyt ohikulkenutta naapuria auttamaan. Mies oli sanonut, että ei nyt ehdi
auttaa ja että Sadan pitää vain katsoa taulusta talonmiehen numero ja soittaa
itse. Aivan sopiva neuvo – sellaiselle joka kykenee lukemaan taulun tekstin.
Jos ei osaa lukea ja kirjoittaa, saadut ohjeet pitää
muistaa. On hämmästyttävää ajatella miten paljon opettelua ja mielessä
pitämistä tämä voi pitää sisällään. Lisäksi aina on mahdollisuus että jokin
menee eri lailla kuin etukäteen odotettiin, tai neuvoja on unohtanut tai
ymmärtänyt väärin jonkin seikan. Ajatusharjoituksena itse kukin voi miettiä,
miten neuvoisi lukutaidottoman ummikon (johonkin).
Sada sanoo olevansa ”uudestisyntynyt” ja kuin lapsi uudessa
tilanteessaan: jokainen arkipäivä tuo eteen jotakin uutta, mitä pitää opetella.
Eniten hän kokee oppineensa kotoutumiskoulutuksessa, mieheltään ja taannoisessa
työharjoittelussa. Seuraavaksi hän haluaisi päästä ammattikouluun ja opiskella
leikkipuisto- tai tarhatädiksi.
Sada haluaisi ehdottomasti myös töihin. Sadalle on
itsestään selvää, että ihmisen pitää itse ansaita rahat elämiseensä, ei ole
hyvä elää muiden tuella ja aina soitella viranomaisten perään. ”Silloin koen
itseni huonoksi ihmiseksi.” Työssä käymisellä on muitakin merkityksiä kuin
itsenäisyys: työ toisi mielekkyyttä ja sisältöä elämään ja kontakteja muihin.
Sada haluaisi myös pystyä nykyistä paremmin varmistamaan poikansa toimeentulon.
Sadaa* (nimi muutettu) haastatteli Osaavat naiset –projektin
harjoittelija Vilja Junka. Sada osallistuu Monika-Naiset liitto ry:n
kotouttavaan toimintaan ja Osaavat naiset –projektin työllistymisen
työpajatoimintaan.
teksti: Vilja Junka, harjoittelija, Osaavat naiset
-projekti
