Pakkoavioliittojen torjumiseksi tarvitaan lainsäädännön muutosta ja matalan kynnyksen palveluja

Marraskuun aamu Helsingin Sörnäisissä, Monika-Naiset liitto ry:n Voimavarakeskuksessa soi puhelin. "Saisinko tulla sinne heti, minulla on kaksi lasta mukana, tarvitsen apua", nainen sanoo. Kriisityöntekijä neuvoo tulo-ohjeet ja pian nainen lastenvaunuineen seisoo eteisessä.

"Minä haluan eron siitä miehestä", Amira sanoo.

21 -vuotias Amira kertoo tarinansa. Hän kävi helsinkiläistä yläastetta ja kuten muutkin luokan tytöt, pukeutui muodikkaasti ja unelmoi tulevaisuudesta. Amiran äiti oli käynyt koulua vain muutaman vuoden ja Amira näki miten äiti kärsi siitä nyt: äiti osasi lukea ja kirjoittaa vain vähän, eikä ollut saanut Suomesta työtä. Sitä elämää Amira ei halunnut itselleen. Hän halusi opiskella lääkäriksi.

Mutta perhe tahtoi muuta. Avioliitosta serkun kanssa oli sovittu jo silloin kun Amira oli syntynyt. Amira tiesi vanhempien suunnitelmasta, mutta ei ollut halunnut ajatella asiaa. Täyttäessään 16 vuotta Amira kuitenkin tiesi, että avioliitto lähestyi. Ajatus naimisiin menosta oli vastenmielinen. Amira oli tavannut serkkunsa vain kerran vuosia sitten. Sitä paitsi hän salassa seurusteli suomalaisen pojan kanssa. Sitä kukaan ei saanut tietää.

Amira kunnioitti vanhempiaan eikä tiennyt millä tavoin voisi vastustaa heidän tahtoaan. Hän tiesi, että isä suuttuisi ja löisi taas, eikä äiti tukisi häntä. Sitä paitsi hänellä ei ollut tietoa minne voisi mennä, jos perhe hylkäisi hänet.

Lopulta Amirasta tuntui, että hänellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin totella. Serkun lupaus, että hän voisi opiskella naimisiin menon jälkeen, tuntui helpotukselta. Lupaus ei kuitenkaan pitänyt. Amira tuli nopeasti raskaaksi ja oli nyt kahden pienen lapsen äiti. 

Amira rakasti lapsiaan, mutta kotielämä ei ollut helppoa. Hän ei voinut olla yhteydessä ystäviin, opiskelun jatkosta ei voitu edes keskustella. Usein mies uhkaili häntä ja lapsia. Että lyö, jos eivät tottele. Ja löikin. Silloin Amira laittoi lapset toiseen huoneeseen ja kesti yksin sen mitä piti. Joskus mies löi niin kovaa, että aamulla Amira ei tunnistanut itseään peilistä. Viimeisen pahoinpitelyn jälkeen hän päätti etsiä apua. Amira löysi Internetistä numeron Monika-Naiset liittoon.

Amira ja lapset pääsivät Monika-Naiset liiton turvakotiin. Turvakoti Monassa he olivat suojassa ja työntekijät auttoivat heitä. Edessä oli vaikeita asioita, mutta Amira uskoo, että tulevaisuus on parempi.

Kenenkään ei tarvitse suostua pakkoavioliittoon

Tässä kuvattuun Amiran tarinaan yhdistyvät monen tytön ja nuoren kokemukset. Vuosittain Voimavarakeskuksesta hakee apua 15-20 naista, jotka pyytävät apua pakkoavioliittoon liittyen. Osa pelkää oman perheen ja tulevan aviomiehen reaktioita, kun he saavat tietää, että tyttö ei ole neitsyt. Monella on kokemuksia väkivallasta, perheen painostuksesta ja jatkuvasta kontrollista. Nuorin pakkoavioliittoon joutuneista tiedossa olevista asiakkaista oli 13-vuotias.

Monelle meistä Amiran tarina kuulostaa kaukaiselta. Se on kuitenkin osa suomalaista todellisuutta.

Suomi valmistautuu Istanbulin sopimuksen ratifiointiin. Yksi sopimuksen ratifioinnin edellytyksistä on pakkoavioliittojen kriminalisointi. Monika-Naiset liitto vaatii, että pakkoavioliittojen yleisyyttä selvitetään Suomessa ja ryhdytään lainvalmisteluun niiden kriminalisoimiseksi. Se olisi vahva viesti yhteiskunnalta, että vastoin tahtoa solmittu avioliitto on ihmisoikeusrikkomus, johon kenenkään ei tarvitse suostua. Se rohkaisisi nuoria tyttöjä ja naisia hakemaan apua ja kertoisi heille, että heistä välitetään.

Vetoa väkivallan uhrien palvelujen puolesta

Monika-Naiset liitto ry on tehnyt 15 vuotta työtä tarjoten tukea ja kriisipalveluja maahanmuuttajataustaisille naisille ja heidän lapsilleen. Viime vuonna Voimavarakeskuksesta sai apua 700 naista. Turvakoti Monassa asui viime vuonna 103 naista ja 74 lasta.

Monika-Naiset liitto ry:n, kuten muidenkin väkivallan uhreille palveluja tarjoavien järjestöjen, toimintaa vaikeuttaa kuitenkin jatkuva rahoituksen epävarmuus. Tänään, YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä, liitto vetoaakin päättäjiin ja rahoittajiin väkivallan uhrien palvelujen turvaamiseksi. Suomen kansallisen väkivaltaobservatorion Valoa, ei väkivaltaa -tapahtuman vuoden 2013 teemana on lähisuhdeväkivallan uhreille suunnattujen matalan kynnyksen ja turvakotipalveluiden riittävä resursointi. Tule mukaan tapahtumaan! Olemme Narinkkatorilla tavattavissa tänään klo 15-17.

Voit myös vedota Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan jäseniin Voimavarakeskus Monikan ja Turvakoti Monan rahoituksen puolesta. Lautakunta käsittelee järjestöavustuksia huomenna 26.11.2013.

Kiitos avustasi. Yhdessä voimme varmistaa, että Amira ja muut apua hakevat naiset ja lapset saavat turvan myös jatkossa.

Natalie Gerbert, Voimavarakeskus Monikan johtaja

Jenni Tuominen, vt. toiminnanjohtaja, Monika-Naiset liitto ry

Lämminhenkistä perhetoimintaa Kemin MoniNaisten Talon äiti-lapsikerhossa

Tiistaiaamu Kemin MoniNaisten talolla. Ulkona on alkavan talven tuntua, pakkanen kurkistelee ja ulkoa sisälle juoksentelee toppavaatteissa olevia pikkuihmisiä ja vähän isompiakin. On syyslomaviikko, joten hulinaa, vilinää, vilskettä, temmellystä, täpinää ja ääntä tuntuu olevan enemmän kuin tavallisesti. Pian onkin eteinen täynnä haalareita, kenkiä ja muita toppavaatteita.

Keräsin kuvakollaasin tiistaiaamun äiti-lapsikerhosta, johon äidit ja lapset kokoontuvat askartelemaan, juttelemaan, leikkimään, pelaamaan ja opettelemaan siinä samalla myös suomea. Tällä viikolla askartelimme hamahelmistä liskoja ja apinoita. Osa lapsista tyhjensi sillä aikaa hyllyjä leluista ja kokeili kaikkia mahdollisia vempeleitä, mitä käteen sattui. Pienemmät taaperot kiinnostuivat leluista, joissa on paljon värejä. Kaikkein tärkein asia lelussa tuntui olevan kuitenkin ääni: mitä enemmän ääntä, sen parempi!

Lasten askarrellessa hamahelmikoruja kävimme äitien kanssa läpi sanoja, joita he viime viikolla olivat saaneet tehtäväkseen opetella. Nämä äidit ovat kovin innokkaita oppimaan sanoja ja joka kerta he haluavat kymmenen uutta sanaa opeteltavakseen. Tämän kerran aiheena olivat kasvojen osat: nenä, suu, posket, silmät ynnä muut. “Minä näytän, sinä sanot” “Minä sanon ja sinä näytät” olivat keinoja, joilla sanoja opeteltiin ja muisteltiin.  Olemme käyneet sanoja läpi myös kuvakorttien avulla. Niistä onkin ollut paljon apua ja sanat jäävät mieleen. Tällä kertaa isommat lapset päästivät äidit helpommalla: vastauksia tipahteli lasten suusta ennen kuin äidit kerkesivät edes harkita vastaamista!

Ilmassa oli pienten lasten kiljahduksia, suomen kieltä ja vähän Burman vähemmistökieli karenia, paljon naurua, jutustelua sekä lämmintä henkeä. Näissä puuhissa vierähti nopeasti kaksi tuntia ja sitten olikin kotiinlähdön aika. Hulina ja vilinä tuntuivat jatkuvan eteiseen asti ja pian oviaukko olikin täynnä ulkovaatteissa olevia reippaita lapsia valmiina menemään takaisin pikkupakkaseen. Ovella vielä muistutettiin äitejä opettelemaan ensi kerraksi kymmenen uutta sanaa.

Tämä pieni kertomus osoittaa, kuinka äiti-lapsi –kerhossa tuetaan vertaistuellisen toiminnan kautta vanhemmuutta ja suomen kielen arkisen sanaston oppimista. Se on voimauttava kokemus pimeänä vuodenaikana paitsi Suomeen kotoutuville perheille, myös kantasuomalaiselle kerho-ohjaajalle.

Sini Hölttä, Kemin MoniNaisten Talon harjoittelija